Puolen tunnin päästä on tasan neljä vuotta siitä, kun esikoinen putkahti maailmaan Keski-Suomen keskussairaalassa, Jyväskylässä. Poika oli pieni "räätti" syntyessään, 2540g ja 49 cm, minivauva, vaikka täysiaikainen olikin.

Pari päivää olen jo muistellut neljän vuoden takaisia asioita.. välillä hieman herkistellytkin itku silmässä. Synnytyksessä minulla ei ollut ketään mukana; pojan biologista isää ei kiinnostanut koko poika; lähti seuraavana päivänä ulkomaille. Mutta en ketään silloin olisi synnytykseen mukaani halunnutkaan, tuntui luontevalta olla yksin. Kaikki sujui hyvin, ensisynnyttäjäksi synnytys oli nopea ja suht kivuton. Kivunlievityksenä oli vain ilokaasu, "hienot puudutukset" jäi saamatta, kun synnytys eteni salaa nopeasti (niin kävi kyllä sitten kuopuksenkin kohdalla). Mistäpä sitä ensikertalainen tiesi, että oikeasti supistaa ja saakin jo sattua, vaikkeivat supistukset käyrään piirrykään. "Kyllä se siitä etenee", sanoi nuori, vastavalmistuneen oloinen kätilö synnyttämättömien osastolla, jolle olin tullut silloisen appiukon kyydillä aikaisemmin päivällä. Niin, kyllä se etenikin; kohdunsuu oli jo kahdeksan senttiä auki, kun tämä samainen kätilö kurkkasi alapäähän ja taisi itsekin hämmästyä. Siihen asti olin kävellyt välillä huoneessa ympyrää ja välillä saanut nukuttuakin, mutta kipuun en ollut osannut, tai tarvinnutkaan, pyytää mitään lääkettä.

Olin synnytyssalissa vajaa puolitoista tuntia ja sitten poika syntyi. Synnytys sujui hyvin, paikalla oli vain kätilö. Poika tuli, olin onnesta mykkänä. Vasta kuopuksen synnytyksessä huomasin, miten ihana oli jakaa syntymän ihme toisen ihmisen kanssa. Esikoista ihastelin yksin, kuopusta vuolaana itkevän miehen kanssa. Kuopuksen kohdalla huomasin myös, että toisesta ihmisestä on synnytyksessä apua, sekä henkisesti että käytännön apua.

Kun menin pojan kanssa synnytysosastolta vuodeosastolle, lähdin heti soittamaan. Potilaspapereissakin luki "reipas äiti, lähti heti soittamaan". Soitin pojan biologiselle isälle, enkä enää muista sanaakaan puhelusta. Tätini oli hänelle ehtinyt jo tekstarin lähettää pojan syntymästä. Soitin lisäksi tuoreille isovanhemmille.

Olin pojan kanssa viisi päivää sairaalassa, koska itse niin halusin. Tuntui, että haluan olla muutaman päivän normaalia enemmän sairaalassa, koska kotona minua odotti tyhjä koti ja halusin varmistaa, että pärjään hyvin vauvan kanssa.

Jälkikäteen huomasin, että olin hyvin pettynyt siihen, että kun menin vauvan kanssa kotiimme, meitä varten ei ollut laitettu mitään, edes jotakin, pientäkin. Nytkin se asia tuntuu minua ahdistavan.. Kun odotin kuopusta, puhuin asiasta miehelle moneen kertaan ja sanoin, että minua pitää olla kukat ja kakut ja kyltit odottamassa. Ja niin olikin "Tervetuloa kotiin äiti ja vauva" luki heti ovella. Se kotiintulo oli ihana, aivan erilainen.

NYT kello on kymmentä vaille kymmenen.. NYT on neljä vuotta siitä, kun poika syntyi..
Poika nukkuu nyt tuossa seinän takana, omassa sängyssään.. Isolta tuntuu poika, silloin niin pieni, nyt neljävuotias jo..